Elämäntilanteen pohdinta: Tili ja puolet elämästä

Avaan silmäni hädissäni herätyskellon soidessa korvaani. Nostan raivokkaasti nyrkkiäni iskien kellon sammuksiin. Unen ja krapulan sekaisessa olossa hetken päätä pyöriteltyäni huomaan asuntoni olevan tyhjä. Nousen ylös ja yrittän kompuroida keittiöön tupakantumppien ja tyhjien viinapullojen täyttämän lattian läpi. Ilotyttö oli jättänyt viestin keittiön pöydälle:

"Oli hauska ilta Leonard, ethän pahastu ylimääräisistä rahoista, jotka vein lompakostasi. Hellyydellä Kylie
PS. Soittele kun tahdot pitää taas hauskaa".

Olin uupunut sekä mentaalisesti että fyysisesti, enkä välittänyt ilotytön viemistä rahoista. Saatikka siitä, että olin taas eilen käyttänyt morfiinia - olohuoneen pöydällä olevista ruiskuista päätellen. Asuntoni löyhkäsi aivan kuin joku olisi kuollut tänne, ja päätin että aistit olisivat hyvä turruttaa mahdollisimman pian. Nostin törkyiseltä lattialtani viimeisen pullon, jossa oli vielä vodkaa ja kävelin parvekkeelle. Ulkona satoi - kuten aina.

Oli aika lähteä töihin - todennäköisesti viimeisen kerran, sillä tiesin poliisipäällikön antavan minulle monoa. Paheeni eivät olleet enää salailtavissa, hengitykseni saattoi haistaa asemalle saakka. Samapa tuo, sillä en tahtoisikaan enää kuulua noihin virkamerkkiä heiluttaviin mulkkuihin. Kävellessäni läpi saasteisen sumun ja ankean harmaan ihmismassan täyttämän keskustan, aseman ovet seisoivatkin jo edessäni.

"Leonard! Tule toimistooni" karjaisee päällikkö. Kävelen kohti poliisipäällikön huonetta työtovereiden katsellessa halveksuvasti sivusta. "Kuule Leonard olen antanut kaltaiselle paskakaselle aivan tarpeeksi monta tilaisuutta ryhdistäytyä, mutta eilisten puuhiesi jälkeen mittani on jo helvetti täysi! Tiedät aivan hyvin, että aikasi täällä on ohi. 20 vuottasi poliisina ovat minulle merkityksettömiä, olet ollut viimeiset kuusi vuotta pohjalla. Iske virkamerkkisi ja aseesi pöydälle - sen jälkeen voit korjata ruhosi täältä". Teen kuten hän käski, kuitenkin halveksuvasti silmiin katsoen sanomatta sanaakaan. Kävelen ovelle ja huudan päällikölle ovelta: "Sinä ja muut byrokraatit voitte imeä kyrpääni!". En välittänyt potkuista, vaikka toisaalta työ oli ollut ainoa elementti, joka piti minut kaikki nämä vuodet vielä kasassa.

Kaupunkien katot kavahtakoot, sillä minä lankean vielä lopuksenne.

Runo hahmoni tunnetilasta

Mieli on palasina kuin kuvaa heijastamaton peili

Kun jotain rikkoo tarpeeksi monta kertaa

Ei sitä enää ehjäksi saa

Nyt sanat on jo sanottu

Teot jo tehty

Jokaisen pullon pohjan voi nähdä

Hävittävä muuttunut hävitykseksi

Liian kauan

Liian paljon

Ja parvekkeen näköalat ovat huimat

Tehtävä 1: Minä kirjoittajana

Kirjallisuus ja kirjoittaminen eivät olleet näytelleet kovinkaan suurta roolia elämässäni, olin liian laiska lukemaan paksuja kirjoja tai kirjoittamaan pitkiä sepustuksia. Kuitenkin 16-vuotiaana kirjoittaminen alkoi tuntua kiinnostavammalta ja luontevammalta, ja tahdoin ilmaista itseäni muutenkin enemmän.

Lyriikkojen tekeminen on mieluisin kirjoittamisen laji minulle. Useimmiten rakennan melodiat ja sanojen artikuloinnit päässäni jo valmiiksi sanoja kirjoittaessani, joten prosessi on oikeastaan aina melko kokonaisvaltainen.

Lukemisen puolesta fiktiivinen kirjallisuus ei ole jaksanut minua hirveästi innoittaa, vaikka fiktiivisistä taiteista muuten nautinkin. Filosofiset teokset ovat sen sijaan olleet minulle suurempi motivaattori. Friedrich Nietzschen ja Jean-Paul Sartren kirjat ovat kiinnostaneet minua jo hyvin nuoresta pitäen.

Olen mielestäni kehno jaarittelija teksteissä, tapani on yleensä pistää kurvit suoriksi eli käydä kiinni suoraan aiheeseen. Kirjoittaminen voi parhaimmillaan olla todella hauskaa itselleni, mutta tyhmepikin sen tajuaa, että se on pitkälti sidoksissa aiheeseen. Toivottavasti tämä valaisee edes hieman minusta kirjoittana, mutta luulisin tulevien kirjoitusteni olevan se suunnan näyttäjä...valitettavasti.